Tykkäätkö talvesta, pidätkö poluista, luistaako juoksu? Jos vastauksesi johonkin ylläolevaan on kyllä, ei tai tumman punainen – saattaa sinunkin sisälläsi asua pieni patsec!
Mikä menee ylös, tulee myös alas – otsikolla voisi hyvinkin kuvata #PatSecin simanhuuruisia Isojärven villan jatkoja (niistä ei sen enempää), mutta tässä kertomuksessa sillä kuvataan mieluummin talven timanttista kierroksen reittiprofiilia; lähtöviivalta kavutaan loputtoman pitkästi (ainakin 2km) kohti kesästä tuttua paljakan baanaa. Kuten kesälläkin, niin tuolla osuudella ei paljon mäillä mässäillä ja lopun muutamat kilsat ovatkin siis pelkkää alamäkeä. Alamäethän ei tunnetusti ole meidän vahvuuksia ole olleet, mutta alas on tultu aina!
Aamusta iltaan – tällä kertaa illasta aamuun
Lähtökohtaisesti #PatSec harrastaa pidempiä aamusta-iltaan suorituksia (alle 6h ei edes lasketa), nyt olikin taas totuteltavaa kääntäessä rytmiä illasta-aamuun. Tällä iällä ja opitulla luisuvalla toimistotyöajalla tamppaavalle ei ihan helppo rasti.
Perjantai – kun ei nää mitään, ei satu mitään
Jos joku luulee, että meillä suunnitellaan näitä osallistumisia, niin on pahasti väärässä. Perjantaina kello 16 pintaan aloimme vasta varmistelemaan osallistujia. Seve sähkötti pystyvänsä evakoitumaan Kuopiossa sijaitsevasta nallereppukoulusta ja matkan kestävän n.3h Jämsään. Tero ja Toby saivat siirrettyä onneksi vielä nukkumaanmenoaikaansa, joten lähtöä siirrettiinkin sitten klo 20. Heti iski jännitys, keretäänkö edes 23:00 sulkeutuvaan maaliin, sillä viime vuonna saavutettu oma reittiennätyshän meillä oli muutamaa minuuttia alle kolme tuntia!
Allekirjoittanut saapui Himokselle juuri näkemään tapahtuman ennätyssuuren lähdön, sen josta luulimme olevamme myöhässä.
Seuraavaksi kilpailutoimistoon anelemaan kilpailumateriaaleja. Siellähän sitten ihmeteltiinkin, että lähtöhän olisikin ollut jo klo 18 ja matkakin vaatimaton 6km. Meidän onneksi järjestäjän luottamus oli ainakin nollaa suurempi, sillä saimme startata omalla lähtöajalla tuolle pidemmälle 13km reitille: ehdolla ettei meitä tarvitse etsiä maalin sulkeuduttua – parempi DNF kun DNS!
Teron, Tobyn ja Seven kanssa porukka kasaan muutamaa minuuttia vaille kasi ja kiireellä kohti lähtöviivaa! Lähtöviivalla meitä ei oltu enää jaksettu odotella, vaan ryhmäkuvakin jouduttiin poikkeuksellisesti ottaa itsenäisesti. Onneksi Seve ymmärtää vielä selfieiden tai jonkun sellaisten päälle.
Itkunsekaisten jalanliikkeiden, joita kävelyksi kutsutaan myötä liikkeelle. Alkuvauhti saatettiin hieman ylimitoittaa, sillä Tobyn sykemittari ilmoitteli ensimmäisessä mäessä (siinä 2km pitkässä) sydänkohtauksen vaaraa sykkeen ollessa 180 ja allekirjoittaneen vuotaessa hikeä. Saattoi se syke olla myös kaikkien yhteensä ja myönnän itse, että päälle pukemani untuvatakki ehkä nyt vaan oli liikaa. Viime vuoden -20 pakkasen jälkeen nyt vaan saatoin luvata, että näissä tapahtumissa ei enää ikinä palella.
Mäki ylös ja hetihän oli huoltopistettä tarjolla. Huoltopisteen eväät eivät pettäneet myöskään tälläkään kertaa: löytyi niitä herkullisia suolakurkkuja sekä uutena tuttavuutena vauhtikarkkeja! Untuvatakki parkkiin huoltopisteelle ja matka jatkuu. Oikeitakin juoksijoita meitä ohitteli kierroksella tasaiseen tahtiin, keskenään ei meidän tarvinnut siis olla.
Lenkki kierrettiin ja hups taas oli löydetty huoltopisteelle. Tiuku näytti positiivisesti siltä, että maaliin keretään ja ollaan vielä ennätysvauhdissa. Järjestäjiltä saatiin myös tsemppiä, että saa syödä, sillä takana ei ole montaa ja eväät ei varmasti tule loppumaan. Maaliinkin enää muutama kilsa!
Viimeiset kilometrit Länsi-Himoksen maisemissa olivatkin sitten hurmiota, ei vauhdin vaan maisemien puolesta! Kaiken näköistä siellä tuli vastaan ja olivathan tuo valokuja ja laskettelurinteen mäessä oleva trail-kyltti nyt mahtavia! Viimeinen metsän alamäki selvitettiin kunnialla ja kilometrin loppusuorakin marssittiin lähes tahdissa. Maalisuoralle muutamat hölkkää muistuttavat askeleet ja ohi on! Maaliviiva ylitettiin reippaasti ennen sen sulkeutumista ja luultavasti myös viimeisinä, kuitenkin ennen reitille lähtenyttä ns. raatotaksia.
Maalissa kuuluttajakin kertoi meidän yltäneen reittiennätykseen 4h 48min kuuden kilometrin reitillä! Voidaan ottaa myös se, mutta virallisesti kerrottanee #PatSecin taulukkoon lyötävän reittiennätykseksi 2h 48min Challenge 13km reitillä 💪
Pakolliset läyryilyt kisapaikalla ja äkkiä kotiin saunan lämmitykseen ja yöpuulle, aamulla edessä uusi kierros.
Lauantai – kun ei satu mitään, ei tarvi tehdäkkään mitään
Lauantaille onneksi sain seurakseni kierrokselle Tobyn. Liekö lähti säälistä, tai sitten ottanut hyvinkin tosissaan yhden #PatSecin kultaisen säännön ”yksin ei mennä”. Se sääntö on toki tehty Isojärveä ja avantoa varten, mutta hällä väliä.
Aamulla ajoissa kisapaikalle. Eli roikkumaan HimosMarketin oven kahvaan, jotta pääsee täyttämään termosmukia matkaa varten. Saattoi Ollikin marketilla hieman katsoa, kun 1,4litraa eli täysi moccamasterin pannu holahti pinkkiin joululahjaksi saamaani mukiin (mukista muuten erityiskiitos jälkikasvulle). Samoihin aikoihin, kun allekirjoittanut roikkui oven kahvassa, starttasi muuten meidänkin lähtö Salavan nurkilta. Takaa-ajo on onneksi ollut meidän tyyli ennenkin. Noin vartin yli saapui Tobykin marketille ja Tobyn rouvan kyyditsemänä ja saattamana autolla lähtöviivalle (toisin kun Jormalla, on meillä aina kotoa lupa näille reissuille – joillakin pidempi, joillakin lyhyempi. Tobyn rouvakin oli tyytyväinen, kun lupasin palauttaa hengissä, en toki kertonut milloin.)
Lauantain lenkille startattiin vain ujot 20min kärjelle jääneenä. Tälle lenkille asetettiin realistiset tavoitteet: kukaan ei kuole, Vibe antoi 6h sekä matkalla piti selvittää myös iänikuinen mysteeri ”mitä tapahtui Metsolan Erkin kaivurille”.
Ensimmäinen mäki tuntui edelleen vähintään yhtä pitkältä, kun se oli yölliselläkin kierroksella tuntunut. Matka kului rattoisasti, juoksijoita ja kannustajia tuntui olevan joka nurkan takana.
Vaikkei meitä reitin aikana ohittanutkaan kymmentä juoksijaa (me ei ohitettu ketään), Länsi-Himoksen mäen päältä alkavassa alamäessä meille Tobyn kanssa raastavasti konkretisoitui tasoerot juoksijoiden ja meidän välillä: Mäen laella 37km yksinäinen kärki ohitti meidät ja vain n.500m myöhemmin sama kaveri paineli viereistä polkua toiseen suuntaan 2km muka juosseena. Joko a)kaveri oli eksynyt tai b) meidän alamäkitekniikka vaatii hieman hiomista. Mutta olihan tuo alamäki hitokseen vaativampi päivällä, kun siellä näki kuinka jyrkkä se oikeasti olikaan. Viimeinen kävelytieosuus tsempattiin ja maalissa oltiin hieman yöllistä hitaampana aikaan 3:06! Maalissa tankattiin termosmukillinen Ylä-Porkkalan jumalaista mehua!
Mitä jäi käteen tästä HWT ’25 tapahtumasta? No ainakin se, että 1,4l kahvia ei riitä ensimmäiseen huoltopisteeseen. Toki jos olisi riittänyt, olisi se pysynyt lämpimänä. Lisäksi tuo Erkin kaivuriepisodi myös unohtui selvittää.
Palkintosijoille ei juoksemalla olisi tänäkään vuonna ollut asiaa, mutta sarjassa ”tapahtuman villeimmät viikset” olisi allekirjoittanut ollut vahvoilla. Voitte kuvitella kuinka tyytyväisiä kotona sekä työpaikalla on oltu, että tapahtuma tuli ja meni ja samoiten ne viikset!
Rehellisesti tapahtumassa on varmasti Suomen parhaat puitteet polkujuoksuun (ja koska me ei juosta, myös kävelyyn). Polut olivat priimakunnossa ja niillä pärjäsi myös tavallisilla vaelluslenkkareilla, huolto toimi ja omia pitsoja ei reitille tarvittu. Tänä vuonna myös penkat olivat hyvässä kunnossa, ja niille pystyimme väistelemään nopeampia uppoamatta sinne edes itse.
Kiitos tapahtumasta!
Seuraavana HimosJämsäAdventure-Lets see!
@ylaporkkalantila
@jokilaaksonmerkinta
@vesuky
Liikunta- ja raittiusseura #PatSecin puolesta
-uho